Machiavellin sotataito ja valtion johtaminen: fortuna, kohtalo ja virtú
Sisältö
1. Johdanto
2. Machiavellin valtiomies
2.1. Sotataito
3. Fortuna ja virtú
3.1. Fortunasta ja virtústa lyhyesti
3.2. Oma pohdinta: fortuna ja virtú sodankäynnissä ja politiikassa
4. Johtopäätös
5. Lähteet
1. Johdanto
Niccolo Machiavelli, renessanssiajalla elänyt filosofi ja valtiomies Italiasta, on tunnettu “moraalittomana kyynikkona”, jonka filosofiaa on hyödynnetty ylläpitämään, oikeuttamaan ja saamaan valtaa. Tällä voidaan viitata machiavellismin suuntaukseen, jossa vallankäyttöä ja voimapolitiikkaa käytetään omiin päämääriin moraaliperiaatteita tai kansan intressejä kunnioittamatta. Kyseessä on kuitenkin tarkoituksella väärinymmärretty tulkinta Ruhtinaasta (eng. The Prince) - ainakin näin sanotaan.
Kriitikot ovat pohtineet, onko kyseinen Machiavellin teos satiiria vai enemmänkin “käsikirja” hallitsijoille. Bostonin yliopiston historian apulaisprofessori James Johnson on sitä mieltä, että “teos pyrkii näyttämään hallitsijoille, kuinka selviytyä maailmassa sellaisena kuin se on”. Hän mainitsee, että Machiavellin tarkoitus oli osoittaa, että “jokainen, joka jättää todellisuuden huomioimatta elääkseen ihanteen mukaisesti, huomaa pian, että tällainen elämäntyyli tuottaa pelkkää tuhoa”.
Toisin kuin nykyään, Machiavellin aikoihin sodankäynti resurssien ja valta-aseman vaalimiseksi oli arkipäiväistä: aristokraatit taistelivat ratsusotilaina kruunun puolesta sodassa ja saivat sodankäynnin voittojen myötä itselleen valtaa, maaomaisuutta, varallisuutta ja ryöstösaalista. Sodankäynti on muuttanut muotoaan aikojen saatossa siirtyen falangimuodostelmista tykistöihin ja pistinaseista ydinaseisiin. Poliittisen realismin käsitys ihmisluonnosta ei ole kuitenkaan muuttunut: ihmisen egoistisuus ja vallantahto ajaa yksilöt ja valtiot sotaan toisiaan vastaan oman vallan maksimointi perimmäisinä intresseinään.
Tässä tutkielmassa tutkin Niccolo Machiavellin teoksiin Art of War (1521) ja Ruhtinas (1532) viittaavia artikkeleita ja painoksia, analysoiden hänen valtiofilosofiaansa ja soveltaen teorioita poliittiseen toimintaan, kuten johtamiseen ja sodankäyntiin. Käsittelen myös poliittista realismia ja sodankäynnin filosofiaa, kuitenkin tarkastellen tutkimustani Machiavellin silmin. Aineistonani hyödynnän lukuisia englanninkielisiä artikkeleita vapaasti suomennettuna ja aiheeseen liittyviä väitöskirjoja. Käsittelen heti ensimmäiseksi Machiavellin käsitystä “hyvästä valtiomiehestä” kappaleessa 2 ja sodankäynnin taitoa osiossa 2.1.. Etenen tutkielmassa siten, että pyrin liittämään fortunan ja virtún käsitteet sodankäyntiin ja poliittiselle kentälle kappaleissa 3.1. ja 3.2.. Tutkielman tarkoituksena on näyttää, että Machiavellin “ideaalin johtajan kvaliteetit”, sotataidon harjoittaminen, historian tuntemus ja kohtalon kontrolloiminen ovat tärkeitä tekijöitä poliittisella sotatantereella selviytymiseen.
2. Machiavellin valtiomies
Niccolò Machiavelli (1469-1527) syntyi varakkaaseen virkamiessukuun. Renessanssiajan Italia oli ajautumassa kohti poliittista kaaosta ja jakautunut vihamielisiin kaupunkivaltioihin, joihin kuuluivat Firenzen lisäksi esimerkiksi Milano, Rooma, Napoli ja Venetsia. Kaupunkivaltion kohtalo oli vaakalaudalla, koska puuttui kaupunkeja yhdistävä hallitsija. Tapahtuma vaikutti Machiavellin tutkimuksiin ja poliittisiin ajatuksiin ja maanpaossa ollessaan vuonna 1513 hän kirjoitti Ruhtinaan ja myöhemmin toisen teoksen, Valtiollisia mietelmiä.
Machiavelli koki, ettei ollut varsinaisesti yhteiskunnan ylintä muttei alintakaan säätyä. Monet olivat hänen valtioteoriassaan tavallinen kansa, rahvas, se yhteiskuntaluokka, joka ei kuulunut harvoihin, kuten esimerkiksi aristokraatteihin ja muuhun yhteiskunnan yläluokkaan. Eliitti, eli harvat, hallitsivat yhteiskuntaa yhdessä Yhden (hallitsijan) kanssa. Harvat olivat estona Machiavellin ihanteelle, tasavallalle, joka oli valtiomuoto, jossa tavallinen kansa voi hyvin ja johtaa itse itseään. Tähän valtiomuotoon ei voida kuitenkaan siirtyä saman tien, vaan tarvitaan ruhtinas, valtiomies, joka johtaa kansan kohti tätä järjestelmää tehden ajan myötä itsensä tarpeettomaksi. Jotta tällainen valtiomuoto saavutetaan, se vaatii sen, että hallitsija voittaa monet puolelleen.
Nykypäivänä kansansuosion haaliminen onnistuu median välityksellä. Vaalivoitosta kilpailevat poliitikot pyrkivät luomaan itsestään positiivista imagoa yhdessä avustajien kanssa. Kansansuosio toimii hallitsijan suojana harvoja vastaan ja ehkäisee tyranniaa, mikä syntyy vuorostaan jos hallitsija liittoutuu harvojen kanssa. Jos monet voivat huonosti, syntyy herkemmin vallankumouksia, sisällissotia ja muita levottomuuksia. Jos taas harvat ovat hallitsijoina, he katsovat edukseen sortaa monia, sillä harvat todennäköisimmin haluavat säilyttää itseään suosivan yhteiskuntajärjestelmän. Potentiaalisten johtajien on kuitenkin oltava kansan silmissä suvereeneja ja päteviä, ainakin vaikuttaa siltä, jotta heidät valittaisiin johtamaan. Jo Machiavelli näki politiikan eräänlaisena teatterina, jossa poliitikot näyttelevät poliittisella näyttämöllä yleisölleen.
Kuten kartan piirtämisessä, on maanmittaajalla täysin eri perspektiivi tarkastella maisemaa vuoren päältä kuin sen juurelta. Tätä voidaan verrata hallitsijan ja kansan suhteeseen. Se, kuinka hallitsija näyttäytyy kansalle, jotka “käsittelevät tietoa silmillään”, on merkitystä, koska vain yksittäiset henkilöt kykenevät “käsittelemään tietoa käsillään”. Hallitsijan tehtävänä on sekä näyttäytyä kansalle tietyllä tavalla että olla paljastamatta puutteitaan, sillä nämä voivat toimia häntä vastaan. Yhdellä ja monilla on täten dialektiikka, jossa kummatkin toimivat vastaanottavina tekijöinä: monet arvioivat hallitsijan tekoja ja hallitsija pyrkii parantamaan henkilökuvaansa.
Machiavelli ohjeistaa Ruhtinaassa, että hallitsijan on omattava erilaisia ominaisuuksia ollakseen pätevä johtaja. Hänen on omattava “sekä ketun että leijonan kvaliteetteja” ja muututtava “pedon ja ihmisen hybridiksi”. Tämä on metaforana sille, että “hallitsijan on oltava rohkea kuten leijona ja viekas kuin kettu”, sillä “leijona ei tunnista ansoja eikä kettu pakene susia”. Hallitsijan tulee olla henkilö, jota pelätään mutta kunnioitetaan. Hallitsijan tulee myös hallita strateginen ajattelu ja sodankäynnin taito.
2.1. Sotataito
Machiavellin toisen teoksen Art of war (alk. Dell’arte della guerra, 1521) on uskottu olevan Ruhtinastakin vaikutusvaltaisempi. Sokraattisen dialogin tavoin Machiavelli esittää teoksen sisällön soturi Lord Fabrizio Colonnan ja firenzeläisten aatelisten välisen vuoropuhelun avulla. Teoksessa läpikäydään ennustuksia ja muutoksia eurooppalaisessa sodankäynnissä, taloudessa ja teknologiassa. Sodankäynti onkin yksi niistä aiheista, joita ei aikaisemmin poliittisessa filosofiassa osattu yhdistää politiikkaan. Aikaisemmin sotaa oltiin pidetty vain keinona hankkia resursseja ja maa-alueita sekä ratkaista uskontoon ja kulttuuriin liittyviä erimielisyyksiä. Sotaa Machiavelli piti poliittisten päämäärien jatkeena, jota voitaisiin käyttää konfliktien lopettamiseen tai käynnistämiseen - samalla tavalla kuin Carl von Clausewitz noin 300 vuotta myöhemmin mainitsee teoksessaan On war: sota on vain politiikan jatkamista toisin keinoin.
Machiavelli havaitsi, että sodankäynnin ei tarvinnut olla aina väkivaltaista konfliktia järjestäytyneiden instituutioiden välillä, vaan myös salaliitto ja -murha olivat yksiä sodan muotoja, joita poliitikot käyttivät toisiaan vastaan ilman aseita ja armeijoita. Hallinnollisten menetelmien, kuten johtamisstrategioiden, yhdistäminen sotilaallisen protokollan kautta olivat myös sodan kaltaisia työkaluja, jotka edesauttoivat tekemään poliittisesta ja sotilaallisesta toiminnasta linkitettyjä toisiinsa.
Sotataidossa korostetaan valtion armeijan välttämättömyyttä ja edistetään “aseellisen kansalaisuuden” käsitettä. Machiavellin näkemyksen mukaan siviileistä koostuva militia oli vähemmän vaarallinen valtion vakaudelle kuin tavalliset palkkasotilaat. Hän nimittäin uskoi, että omiin yksityisiin ammatteihinsa omistautuneet sotilaat halusivat sodan päättyvän nopeammin, jotta voisivat olla aiheuttamatta lisää ongelmia valtiolle ja ennen kaikkea itselleen. Hän uskoi myös, että kansalaiset olisivat palkkasotilaita kuuliaisempia: palkkasotilaat olivat liian röyhkeitä oman hyötynsä ja vaurautensa suhteen, ja heiltä puuttui kurinalaisuutta. Machiavellin mukaan sotabisnes oli “harvojen mahtavien” ryhmittymä, jossa siviilit olivat mielivallan alaisena.
Hallitsijan tulee valmistautua sotaan, sillä valtio, joka ei harjoita sotataitoa, ajautuu helpommin perikatoon. Tämän valmistautumisen hän voi suorittaa fyysisesti että henkisesti: fyysisellä harjoituksella tarkoitetaan sekä sotakunnon kasvattamista että maaston tuntemista: tämä auttaa hallitsijaa tuntemaan oman valtionsa maaperän korkeusvaihtelut ja ymmärtämään paremmin sen puolustamista. Oman maastonsa ymmärtäminen auttaa vihollisen löytämisessä, armeijan johtamisessa oikealle reitille, taistelun suunnittelemisessa ja alueen piirityksessä. Mielen harjoittamiseksi tulee lukea historiaa, erityisesti suurten johtajien saavutuksista, virheistä ja sotastrategioista. Heikko johtajuus heikentää valtiota ja armeijaa, jonka vuoksi hallitsijan tuli tehdä niistä johdonmukaisia kehittyäkseen ja selviytyäkseen. Voiman lisäksi Machiavelli korosti hyveen merkitystä hallitsijalla, joka oli välttämätön kvaliteetti poliittisille johtajille.
Machiavelli osoitti, että sotaa käytettiin poliittisen hyödyn saavuttamiseen, vaikka sotaa ei aiemmin tunnustettu poliittiseksi työkaluksi. Tämä tukee poliittisen realismin ajatusta siitä, että politiikkaan (tässä tapauksessa myös sotaan) mennään vain omien intressiensä ja vallan maksimoimiseksi. Vaikka kunniaa, valtaa ja rikkauksia pidetäänkin sodan motivaattoreina, Machiavelli tajusi, että älykkäiden johtajien tavoitteet keskittyivät enimmäkseen poliittisen tai ideologisen vaikutusvallan levittämiseen vahvan armeijan avulla. Toisaalta, vaikka hän edusti poliittisen realismin kantaa, hän uskoi kuitenkin hallinnon hyväntahtoisuuteen ja halusi johtajien jäljittelevän tätä ominaisuutta.
Machiavelli pyrki luomaan oikeutetun tai rajoitetun sodankäynnin teorian siitä, kuinka sotaa käydään oikein. Sotaa ei tullut käydä kunnianhimon tai valloitusten takia vaan vasta diplomaattisten keinojen epäonnistuessa. Tutkiessaan “älykkäiden ihmisten kansakuntien historiaa” Machiavelli huomasi, että niillä ollut vähemmän tendenssiä osallistua sotaan, koska sivistyneet kansalaiset ymmärsivät sodan perimmäiset tarkoitukset. Valistuneet kansalaiset, jotka tunnistivat tämän olivat uhka niille johtajille, jotka järjestivät omien intressiensä vuoksi sotia. Tämä koski lisäksi uskonnollisia johtajia, jotka eivät ainoastaan edistäneet sotaa tavoitteidensa vuoksi, vaan myös osallistuivat sodankäyntiin: ristiretkien aikoina kirkko esimerkiksi rankaisi ja eliminoi toisinajattelijoita.
Tasavallan saavuttamiseksi yksi tärkeimmistä tehtävistä oli siviilimilitian luominen. Sotilaallista tietämystä tuli tuoda siviilien mielipiteisiin ja Machiavellin toiveena olikin luoda sotilaita ja siviilejä yhdistävä kunnian tunne “sodan ja elämän voitosta”. Visiot kunniasta ja menestyksestä hyödyntävät Machiavellin tasavaltalaista ideaa, ja näki tärkeänä kansalaisten sotilaskoulutuksen, jotta “jokainen kansalainen olisi kykenevä vaaran edessä ja lahjomaton negatiivisten kiusausten edessä” puolustaessaan valtakuntaansa.
3. Fortuna ja virtú
3.1. Fortunasta ja virtústa lyhyesti
Machiavellin filosofian peruskäsitteiden joukossa ovat virtún ja fortunan käsitteet. Virtúlla tarkoitetaan "henkilökohtaisia ominaisuuksia, joita hallitsija pitää tarpeellisena säilyttääkseen status quon ja saavuttaakseen jotain”. Sillä viitataan myös vahvuuteen, taitoihin, kekseliäisyyteen, päättäväisyyteen ja kykyyn hallita. Machiavellin mukaan näiden käsitteiden välillä on yhteys: fortunan käsite tarjoaa mahdollisuuden harjoittaa virtúa ja virtú on tärkeä, koska se torjuu fortunan uhkaa.
Fortunalla ei tarkoitettu suoran käännöksen mukaan “onnea”, vaan renessanssiaikana se määriteltiin joksikin “epävakaaksi ja oikukkaaksi, mutta enimmäkseen hyvänlaatuiseksi”. Machiavelli kuvailee fortunaa tuhoisaksi: se on “vastuussa ihmisten kurjuudesta”, luonnonkatastrofien aiheuttaja ja tuhoa sattumanvaraisesti tekevä onnen jumalatar. Virtún avulla johtajat voivat kontrolloida sitä.
Poliittinen toimintakenttä jakautuu liikkeeseen ja muotoon, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisiinsa: fortuna edustaa liikettä tai virtausta, jota voidaan hallita. Muotoa edustaa “konjunktuuri”, joka tarkoittaa aikaa ja paikkaa, jossa (poliittinen) toimija on. Fortuna asettaa poliittiselle toiminnalle uhat ja mahdollisuudet, konjunktuuri olosuhteet ja realiteetit.
Machiavelli oli tutustunut antiikin aikaisiin kirjoituksiin, muun muassa antiikin Roomaa koskevaan kirjallisuuteen ja käytti tietämystään hyödyksi kirjoittaessaan poliittisia teoksiaan. Omat tekstit hän sisällytti sen aikaiseen poliittiseen konjunktuuriin. Hän teorisoi, että ihmiset ovat muuttumattomia luonteiltaan, pyrkimyksiltään ja intohimoiltaan, mutta fortunan luoma epävakaa liike, sattuma ja epävarmojen tapahtumien väistämättömyys johtaa inhimilliseen muutoksen ja kaaoksen sekasortoon, joka toimii antiteesinä ensimmäiseen oletukseen. Louis Althusserin, 1900-luvun ranskalaisen filosofin mukaan näiden kahden oletuksen välinen ristiriitaisuus kumoaa poliittisen historian syklisyyden, joka perustuu eri hallintomuodostelmien, kuten monarkioiden ja demokratioiden, syntymiseen ja niiden muuntumiseen tyranniaksi tai anarkiaksi. Poliittisten järjestelmien perustana on “liikkumaton, kehämäinen liike”, jota yksikään valtio ei voi ylläpitää loputtomiin, jolla Machiavellin ristiriita kumotaan.
Kaikki sattumat ja syyt, jotka ovat transsendentteja, ovat tuottaneet järjestyksen, jossa kausaaliset syyt ovat kasautuneet, yhdistyneet ja tuottaneet todellisuuden, jollaisena maailma näyttäytyy katsojalle. Kuten Mikko Lahtinen huomauttaa väitöskirjassaan “Niccolò Machiavelli ja aleatorinen materialismi: Louis Althusser ja Machiavellin konjunktuurit” (1997, Vammalan kirjapaino Oy), konjunktuurin toiminta on sen ehtoihin ja edellytyksiin perustuvaa mutta niiden muuttamiseen pyrkivää. Sille on ominaista stabiilius, mutta sitä muuntavat fortuna ja virtù. Poliittinen toimija luo subjektiivisen arvion todellisuudesta, joka antaa välineet ehtojen ja edellytysten tutkimiselle. Ilman tätä empiiristä tietämystä poliittinen ja päämäärällinen toiminta on mahdotonta.
3.2. Oma pohdinta: fortuna ja virtú sodankäynnissä ja politiikassa
Koska fortuna rajoittaa poliittisen toimijan toimintaa, Machiavelli ohjeistaa, kuinka siihen vaikutetaan. Hallitsijan tulee olla kykeneväinen toimimaan väärin, silloin kun se on välttämätöntä, muutoin hallitsijan valta-asema voi heikentyä. Perikadon hetkellä vain fortuna voi auttaa epäonnistunutta hallitsijaa, ja tästä löytyykin virtún ydin: ruhtinaan tulee aina kyetä mukautumaan oman aikakautensa välttämättömyyksiin, ja kuten johdannossa kerrottiinkin: ruhtinas, joka pyrkii elämään pelkän ideaalin mukaisesti huomioimatta realiteetteja, joutuu todellisuuden yliajamaksi. Seuraavat esittämäni teoriat tulevat olemaan omaa analyysia, liittäen tutkielmassa käsiteltyjä valtiomiehen kvaliteetteja, fortunan ja virtún suhdetta sekä poliittisen kentän logiikkaa sodankäyntiin. Tuon myös esille kohtalon käsitteen ja kuinka sitä muokataan fortunan ja virtún avulla.
Machiavellin mukaan päämäärä ei ole mikä tahansa mielivaltaisesti valittu suunnitelma, vaan se on poliittinen ja määriteltävissä konjunktuurin mukaisesti. Hän osoitti, että fortuna vaatii virtúa valta-aseman ylläpitämiseksi. Selittäessään virtún merkitystä poliittisella sfäärillä Machiavelli argumentoi, että johtajilla on nimenomaan oltava riittävästi näkemystä siitä, milloin virtún merkitys määritetään uudelleen, etenkin jos se on haitallista päämäärien saavuttamiseksi.
Politiikkaa voisi verrata aiemmassa osiossa käsiteltyyn “konjunktuuriin”: poliittinen areena toimii näyttämönä monille ja erilaisten, kompleksisten voimien kenttänä. Shakkipelin tavoin poliitikot kilpailevat suosiostaan, taktikoimalla “poliittisella sotatantereella toteuttamisen ja torjumisen välisessä taistelussa”: sodassakin kun pyritään vastustajan nopeaan eliminointiin. “Käytännön miehenä” ja realistina Machiavelli, jolla oli oman utopiansa toteuttamiseksi selkeä suunnitelma, hän pitää hallitsijaa välittävänä tekijänä, jonka voimalla siirrytään historian uuteen vaiheeseen: kaaoksesta järjestykseen, sorrosta demokratiaan, teesistä ja antiteesistä synteesiin. Poliittinen areena, näin ristiriitaisesti sanottuna, on luonnontila yhteiskunnan sisällä, jossa kamppaillaan retoriikalla, tarvittaessa väkivallalla, omasta asemastaan.
Kuten sodankäynnissäkin, pelkät teoriat eivät riitä, vaan tarvitaan päämäärän ohella suunnitelma vihollisen eliminoimiseksi. Jos jokin alue halutaan valloittaa, on oltava suunnitelmia hallitsemisen tavoista ja valloitetun alueen hyödyntämisestä. Sotakokemuksesta on hyötyä sodassa, mutta armeijan, sotakaluston, strategioiden ja sotataidon kehittyminen tekee seuraavan sodan arvioimisesta hankalamman. Asiantuntijat kykenevät arvioimaan sotien kulkua historian kautta, mutta sodan käänteet voivat olla arvaamattomia prosesseja.
Italian senhetkisiä kaupunkivaltioita voidaan pitää “monien taistelevien voimien temmellyskenttänä, jossa fortuna tekee tuhoaan”. Kestämätön hallitusvalta vuosikausista toiseen oli saanut Machiavellin pohtimaan “kestoa luovaa koheesiovoimaa”, joka yhdistäisi kaupunkivaltiot toisiinsa. Näitä koheesiovoimia voivat olla hallitsijan lisäksi siviilimilitia, jossa kaikki taistelevat saman aatteen tai maa-alueen puolesta.
Machiavelli nostaa filosofiassaan esille myös kohtalon käsitteen: kohtalo on immanentti olio, jota ihminen voi kontrolloida, johon voidaan vaikuttaa ja jonka avulla käytetään hyväksi esimerkiksi vastustajan heikkouksia ja strategisia virheitä. Sodankäynnissä voidaan järjestää “paha kohtalo” vaikkapa vihollisen muonitusjärjestelmän katkaisemisella, jolloin vastapuolen sotilaat näännytetään ja esimerkiksi 2. maailmansodan aikaisessa Suomen ja Neuvostoliiton välisessä sodassa vuosina 1939-1940 käytettiin hyödyksi neuvostojoukkojen huonoa kykyä sopeutua talvipakkasiin ja vaikeakulkuiseen lumimaastoon. Tässä kontekstissa sodan kohtaloon vaikuttavat ne tekijät, joita vastapuoli osaa olosuhteissa hyödyntää muuttaen vastustajan sotasuunnitelmia.
Kohtaloa (synteesi) voidaan kontrolloida nähtävästi virtún (antiteesi) avulla, jolloin vältetään fortunan (teesi) luoma epävakaus ja kaaos. Toisin sanoen, poliittisen toiminnan, kuten sodan, seurauksia voidaan muokata ajoissa, joka tarkoittaa, että tapahtumien todennäköisyyksiin ja ketjuihin voidaan vaikuttaa. Immanenttisuus on kohtalolle ominainen kvaliteetti, vaikka fortunan suorittamat seuraukset voivat olla ihmiselle transsendentteja. Tämä johtaa siihen, että syy-seurausketjut eivät ole riippuvaisia abstraktista kokonaisuudesta (kuten vaikka Hegelin “hengestä”) vaan “materiaalisreaalisista” tapahtumista. Immanentin kohtalon muuntaminen virtún avulla tekee kausaalirelaatioista kontingentteja: mahdollisia, muttei välttämättömiä. Esimerkiksi Suomen sisällissota vuonna 1918 tai 2. maailmansota olisi voinut olla vältettävissä. Tapahtumissa voidaan kirjaimellisesti “ottaa kohtalo omiin käsiin”.
Virtú voidaan ymmärtää kyvykkyyden ohella myös taisteluhenkenä. Koska se sisältää piirteitä, joita tarvitaan valtion ylläpitämiseen ja asioiden saavuttamiseen, niin totta kai se sisältää piirteet myös sotastrategian onnistumiseen! Sota on kompleksinen ja vaikeasti ennakoitava olio, joka ei ole politiikasta erillinen kokonaisuus omine lainalaisuuksineen vaan enemmänkin erilaisten kontingenttien kohtaloiden sillisalaatti.
4. Johtopäätös
Näin poliittisen realismin sotatantereelta palanneena voin todeta, että poliittinen toimija, niin renessanssiajalla kuin nykypäivänäkin, tarvitsee Machiavellin ohjeistamia valtiomiehen kvaliteetteja ja sotataitoa menestyäkseen. Nykyinen globaali poliittinen systeemi on “anarkistinen”, koska valtioita ei kontrolloida universaalin elimen kautta, mutta diplomaattiset keinot ovat suuremmassa arvossa kuin koskaan ennen, muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien ja Euroopan unionin vaikutuksesta. Sotimisen sijasta turvaudutaan talouspakotteisiin ja käytetään muita rauhanomaisia keinoja sodan ja politiikan käänteiden muuttamiseen ja sotaankin turvaudutaan vasta viimeisimpänä keinona - hyvä esimerkki virtún ja fortunan suhteesta nykypäivänä! Pasifismi on tärkeä päämäärä poliittiselle johtajalle ja valtiolle, mutta “sotataidoton” johtaja (tai valtio) ei myöskään pärjää. Se, että sotien mahdollisuus on nykypäivänä pienempi kuin Machiavellin aikoihin, ei tarkoita, etteikö sotien mahdollisuutta olisi kumottu kokonaan: vallanhimoiset ja nationalistiset populistit, ilmasto-, luonnonvara- ja energiakriisi sekä pandemiat kasvattavat sotien uhkaa, jonka vuoksi valtioiden johtajien olisi ennemminkin “poliittisen luonnontilan” sijasta, näin “hobbesilaisittain” sanottuna, turvauduttava konsensushakuiseen yhteiskuntasopimukseen, jossa tavoitteena on kaikkia kansoja yhdistävä, Machiavellin haaveilema tasavalta, jossa valtioiden johtajat toimivat omien intressiensä sijasta kansansa palvelijoina.
Elisa Viitasaari
5. Lähteet
Althusser, Louis: “Machiavelli and Us. London, New York: Verso” (1999)
Amoroso, Alexander: “War and Politics in the Thought of Machiavelli” (11/2016)
BU Today: “Machiavelli’s The Prince: Still Relevant after All These Years” (6.2.2013)
Hautamäki, Antti: “Poliittisen toiminnan logiikka: tulkinta Machiavellin virtù-käsitteestä” (k/2014)
Jurdjevic, M.: “Virtue, fortune, and blame in Machiavelli’s life and the Prince” (An International Quarterly, 2014)
Machiavelli, Niccolò: Encyclopedia Britannica
Machiavelli, Niccolo: Stanford Encyclopedia of Philosophy.
Machiavelli, Niccolo: “The Art of War” (Washington DC: De Capo Press, 2001)
Machiavelli, Niccolo: “The Prince” (1984)
Machiavelli, Niccolo: “The Prince” (University of Chicago Press, Chicago, 2010)
Machiavelli, Niccolo: “The Prince” (Penguin Classics, 2014)
Philippakis, Katherine & Michael S. Kochin: "On Machiavelli's Literary Message” (Conference Papers American Political Science Association, 2/2016)
Rahe, Paul A.: “Against Throne and Altar: Machiavelli and Political Theory under the English Republic” (New York: Cambridge University Press, 2008)
Skinner, Quentin: “The Foundations of Modern Political Thought, Vol. 1: The Renaissance” (Cambridge University Press, 1978)
The Collector: “What were Virtù and Fortuna According to Niccolò Machiavelli?” (21.12.2022)
Viroli, Maurizio: “Founders Machiavelli” (New York: Oxford University Press, 1998)
War on the Rocks: Machiavelli’s 27 Rules of War (3.8.2014)
