Yhteiskuntafilosofian kurssin essee: Sodankäynnin moraali ja hyvän johtajan ideaali John Rawlsin filosofian pohjalta

Sodalla tarkoitetaan väkivaltaista tai aseellista konfliktia kahden tai useamman järjestäytyneen instituution välillä, jossa vastapuoli halutaan saada noudattamaan haluttua tahtoa. Oikeutetun sodankäynnin teorialla tarkoitetaan vuorostaan kristillisen teologian oppia, jonka juuret sijoittuvat antiikin Rooman oikeuskäsitykseen(1). Kristinuskoon oikeutetun sodan teoria otettiin käyttöön nykyisessä muodossaan keskiajalla kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen toimesta, ja ensimmäinen sodan oikeutusta käsittelevä teos oli Stanisław Skarbimierzlaisen De bellis justis, jossa haettiin oikeutusta Puolan sodalle Saksan ritarikuntia vastaan(2). 

Lukuisat pasifismin puolustajat ovat saaneet inspiraationsa ennen kaikkea uskonnosta(3). Keskiaikaiset filosofit pyrkivät teorioillaan säilyttämään oikeudenmukaisuutta sodan keskellä, pääasiallisesti tukemaan väkivallan käyttöä uskonnon puolustamiseksi. Näihin oikeutetun sodan periaatteisiin sisältyivät kristittyjen puolustaminen sodan perusteena, joita sen ajan poliittiset johtajat käyttivät oikeuttaakseen ristiretkiä ja joita nykyäänkin käytetään perusteena sodankäynnille. Nykyään uskonnon sijasta sotivat keskenään eri poliittiset mielipiteet ja nationalistiset aatteet, joilla valtioiden johtajat pyrkivät laajentamaan omaa poliittista ja maantieteellistä valta-asemaansa kansainvälisellä areenalla, yleensä omien kansalaistensa ja toisten maiden kansalaisten kustannuksella. 

Tässä esseessä käsitellään pääasiassa amerikkalaista filosofia John Rawlsia, joka on yrittänyt kehittää uskonnosta riippumatonta oikeudenmukaisen sodankäynnin teoriaa teoksessaan “The Law of Peoples”, suomeksi “Kansojen oikeus” (1999). Esseessä perehdytään Rawlsin filosofian avulla esimerkiksi sotarikoksiin ja sodankäynnin moraalin ongelmiin sekä tutkitaan tosielämän johtajia, heidän käyttäytymistään ja ominaisuuksiensa sopivuutta Rawlsin “hyvän valtiomiehen” ideaaliin. Pääosin essee pyörii sodan, vallan ja kansainvälisen politiikan ympärillä, mutta tekstissä tuodaan esille myös demokratiaa uhkaavia ongelmia, kuten populismia ja sen vaikutusta kansaan sekä muiden yhteiskuntafilosofien pohdintoja sodankäynnistä, johtajuudesta ja valtion rakenteesta.

Rawlsin “kansojen oikeus”

"Kansalla" (eng. peoples) Rawls tarkoittaa "yhteiskunnallisia toimijoita, joilla on ominaisuuksina yhteinen hallintojärjestelmä ja moraalinen luonne”(4). Rawls esittää, että liberaalit, demokraattiset kansat eivät harjoita sodankäyntiä keskenään, mutta niin kutsuttuja “lainsuojattomia kansoja” vastaan demokratiat voivat harjoittaa sotaa. Lisäksi kansoilla on oikeus itsepuolustukseen (aka puolustussotaan). Sodankäyntiä on kuitenkin käytävä “kansojen oikeutta” kunnioittaen ja turvautumalla ensisijaisesti rauhanomaisiin keinoihin, kuten talouspakotteisiin ja yhteistyön lopettamiseen. Lainsuojattomilla kansoilla (tai valtioilla) Rawls tarkoittaa niitä poliittisia yhteisöjä ja yhteiskuntia, joissa perus- ja ihmisoikeudet eivät toteudu (kansojen oikeuden mukaisesti). 

Sota ilmiönä edistää valtion (tai tarkemmin hallitsijoiden) pyrkimyksiä, mutta se ei itsessään riitä sodan syyksi tai varsinkaan oikeuttamaan sotaa(5). Kuten aiemmin käsiteltiin, hyvin järjestäytyneet, liberaalit ja demokraattisia prinsiippejä tukevat kansakunnat eivät aloita sotaa toisiaan vastaan, ja silloinkin vain, jos nämä toiset valtiot uhkaavat maan turvallisuutta. Liberaali yhteiskunta puolustaa demokratiaa ja ei pakota kansalaisiaan sotimaan luonnonvarojen tai taloudellisen edun vuoksi, vielä vähemmän imperiumin rakentamiseksi tai valtiovallan kasvattamiseksi. Rawls näki tästä huolimatta, että vapauden saavuttamiseksi tulisi turvautua yleiseen asevelvollisuuteen. Kansalaiset myös luovat valtiosta puolustamisen arvoisen. Ajatus muistuttaa Niccolo Machiavellin ajatuksia kansalaisista koostuvasta armeijasta, jossa kansasta luodaan “ideologisen yhtenäisyyden tuotos”, joka toimii nostoväkenä tarvittaessa sodan sattuessa. Machiavellia ja hänen valtiollisia ajatuksiaan käsitellään myöhemmin esseessä.

Rawls siis esittää, että demokraattisilla, kansojen oikeutta kunnioittavilla yhteiskunnilla on oikeus itsepuolustukseen ja demokraattisten periaatteiden suojeluun laittomia valtioita vastaan. Toisin sanoen, Rawls tukee ajatusta hyökkäyssodan moraalittomuudesta ajatellen, että puolustussota on ainoa “hyväksyttävä” sodankäynnin muoto. Demokraattisten valtioiden tavoitteena onkin luoda vakaa, rauhanomainen yhteiskunta, jossa kansat noudattavat yhteisiä sopimuksia ja joiden yhteisön jäsenet ovat keskenään tasa-arvoisia. Nämä globaaliin, kestävään yhteiskuntaan kuuluvat kansat ovat vapaita ja itsenäisiä, ja muiden yhteisöjen on kunnioitettava tätä vapautta ja riippumattomuutta. 

Liberaalit demokratiat omaavat lisäksi velvollisuuden auttaa yhteiskuntia, jotka “elävät olosuhteissa, jotka estävät kansoilta oikeudenmukaisen tai kunnollisen poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän” ja “joissa yhteiskunnan jäsenten sosioekonominen tilanne estää valtiota saavuttamasta rationaalista potentiaaliaan”. Näitä yhteiskuntia Rawls kutsuu “ongelmallisiksi”. Tähän liitetään esimerkiksi poliittisten tai kulttuuristen perinteiden, inhimillisen pääoman ja tietotaidon puute sekä usein myös materiaalien ja resurssien puute. Rawls kannustaakin inhimillisen pääoman ja erityisesti vakaan hallinnon luomiseen, mutta hän ei nähnyt valtion varallisuuden kasvua niin tärkeänä: tärkeintä oli, että kansa luotti hallintoon ja yhteiskunta pysyi vakaana ja rauhantilassa. Tähänkin aiheeseen perehdytään kunnolla esseen loppupuolella.

Rawlsin rajoitetun sodankäynnin periaatteet

Rawls on laatinut sodankäyntiä rajoittavia periaatteita. Ensinnäkin, jos esimerkiksi valtio syystä tai toisesta ajautuu sotaan, sen tavoitteena on taata oikeudenmukainen ja kestävä rauha. Esimerkkinä epäonnistuneesta rauhansopimuksesta oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen Versailles'n rauhansopimus, jossa Ranskan ja Britannian vaatimusten alaisena Saksa tuomittiin yksin sotasyylliseksi maksamaan huomattavat sotakorvaukset ja minimoimaan asevoimiaan tiettyyn määrään.  Tämä nostatti saksalaisissa suurta häpeää ja toimi toisen maailmansodan käynnistäjänä(6). Sen vuoksi rauhansopimusten tulisi olla sellaiset, jotka tukevat jokaista valtiota ja joissa minimoidaan tulevien sotien mahdollisuus. 

Toinen tärkeä periaate Rawlsilla on, että sodat kohdistuvat ainoastaan lainsuojattomia valtioita vastaan, jos niiden tavoitteet uhkaavat järjestäytynyttä turvallisuutta. Tästä esimerkkinä on 2. maailmansotaa edeltävä Natsi-Saksan (ja ylipäätään äärioikeiston) nousu ja sen ideologialtaan kansojen oikeuksien vastaiset periaatteet, jotka uhkasivat koko maailmaa 1930- ja 1940-luvuilla. Liittoutuneet aluksi pyrkivät välttämään sotaa, ja antoivatkin Saksalle myöten useampaan otteeseen, mutta vasta Saksan hyökätessä Puolaan vuonna 1939 Ranska ja Britannia julistivat sodan Saksaa vastaan. Myös nykyisessä Ukrainan konfliktissa vuonna 2022 Venäjän presidentti Vladimir Putin on “hyökännyt demokratiaa vastaan” tekemällä invaasion itsenäiseen Ukrainaan, joka on nostanut lähellä olevat valtiot varpailleen ja hakemaan suojaa lännen sotilasliitto Natosta.

Kolmas merkittävä periaate on jako kolmen ryhmän välillä, joihin kuuluvat johtajisto/upseerit, sotilaat ja siviilit. Sotaa ei yleensä koskaan järjestetä siviilien toimesta, poikkeuksena väestön sisällä tapahtuvat sisällissodat, kapinat ja vallankumoukset. Tyypillisesti valtion johto on vastuussa yhdessä upseerien kanssa sodasta ja sen kulusta sekä kansakunnan vastaisista toimista ja tulee ottaa huomioon, kuten Rawls tekeekin, että siviilit ja sotilaat harvoin ovat vastuussa konflikteista. Kuten Ukrainan konfliktissa on huomattu, Venäjän kansalaiset saattavat kannattaa sotaa Ukrainassa, mutta tämä johtuu usein johdon asettamasta propagandasta ja tiedotuksesta, joka antaa heille virheellistä tietoa sodan päämääristä ja tavoitteista. Siltikään siviiliväestöä saatika sotilaita ei voida syyttää siitä, että sotaa käydään.

Rawlsin mukaan kansojen oikeus koskettaa myös vihollista sotatilassa. Kansainvälisiä sopimuksia sekä sotaa sääteleviä lakeja tulee noudattaa niin pitkälle kuin mahdollista. Tällä tarkoitetaan sitä, että sotastrategioiden tulee olla yhteensopivia rajoitteiden ja normien kanssa, esimerkiksi siten, että sodankäynti ei saa kohdistua siviileihin tai suojeltuihin kohteisiin. Kansojen oikeus toimii Rawlsin mukaan niin, että siviileihin kohdistuneet iskut on tehtävä vain “hätätilassa”, eli jos muuta keinoa sodan lopettamiseksi ei ole(7).

Voidaan käyttää esimerkkinä 2. maailmansodan loppunäytelmää, jossa Yhdysvallat tiputtivat atomipommeja Japaniin ja joiden seurauksena monta kymmentä tuhatta henkeä menehtyi. Tulee huomioida, että Yhdysvalloilla ei ollut varsinaista syytä käyttää ydinaseita Japania vastaan, sillä Japani tiesi jo aikaisemmin häviävänsä sodassa(8). Onkin spekuloitu, että tämä olisi ollut jonkinlainen näyte Neuvostoliitolle Yhdysvaltojen aseiden tehosta. Myös Vietnamin sodassa vuonna 1968 tapahtuneessa joukkomurhassa, Mỹ Lain verilöylyssä, amerikkalaiset sotajoukot tappoivat satoja vietnamilaisia siviilejä, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Tämä aiheutti laajaa suuttumusta maailmalla ja vähensikin sodan kannatusta erityisesti Yhdysvalloissa(9).

Sotarikokset ja moraalin sivuuttaminen sodassa: Brereton Report

Julkinen poliittinen kulttuuri yhdessä sotilaskulttuurin kanssa yleensä sivuuttavat oikeudenmukaisen sodan periaatteita. Voi myös olla, että sodankäynnin lait (kuten Rawlsin kansojen oikeuksien periaatteet) on luotu niin sanotusti “abstraktilla tasolla”, eli ne ovat olemassa “teoriassa, mutta eivät päde käytännössä”. Oikaisua perustellaan sillä, että sotatilassa ollessa rauhanajan moraalinormit eivät päde, koska ajatellaan, että moraali olisi sodasta erillinen kokonaisuus. Mutta mikä sitten tekee moraalista niin hankalan noudatettavan sotatilassa? 

Vuonna 2020 Australian puolustusvoimien kenraalitarkastaja julkaisi raportin Australian puolustusvoimien erikoisjoukkojen teoista Afganistanissa, joka tunnetaan yleisesti nimellä “Brereton Report”. Siinä pohdittiin, mistä australialaisten suorittamat sotarikokset johtuivat ja miksi niitä tehtiin(10). Raportissa kävi ilmi, että sotarikokset heijastavat sosiaalisia ennakkoluuloja ja että siviileihin sekä sotavankeihin kohdistuvilla väkivaltaisilla teoilla on yhtä paljon tekemistä laajemman sosiaalisen, poliittisen ja kulttuurisen rakenteen kanssa kuin armeijan sisäisen kulttuurin kanssa. 

Yleistä on, että armeijassa alokas koulutetaan dehumanisoimaan vihollisjoukon jäseniä. Tämä helpottaa taistelua ja vahvistaa sotilaiden kollektiivista identiteettiä, kun kaikilla on “yhteinen vihollinen”, mikä voidaan liittää esimerkiksi vastapuolen ihonväriin tai etniseen alkuperään. Vihollinen kuvataan erilaisena ja vähemmän arvokkaana, vähemmän inhimillisenä, ja näin ollen helpommin tapettavana. 

Vietnamin sodassa naisiin kohdistuvat raiskaukset ja murhat olivat niin yleisiä, että sotilaat loivat termin "tuplaveteraani" ylistääkseen teon tekijöitä. Raiskauksia käytettiin sotilaiden hallinnan ja auktoriteetin vahvistamiseen. Tausta sukupuolittuneissa ja rodullissa julmuuksissa on psykologinen halu voittaa väkivallalla. Julmiin tekoihin syyllistyneet sotilaat syyttävät teoistaan sotilaspolitiikkaa. Jotkut tulkitsevat sodan sääntöjen olevan ristiriidassa armeijan aselakien kanssa, ja ymmärtävät tämän tarkoituksella väärin. On myös vahvaa näyttöä siitä, että sotilaalliset puitteet estävät sotilaita tunnustamasta kansainvälisen oikeuden vastaisia tekoja. Esimerkiksi Vietnamin sodan veteraaneja koulutettiin ajattelemaan, että siviilien pahoinpitely ja tappaminen on tietyissä olosuhteissa laillista - mutta mitkä sitten ovat näitä “tiettyjä olosuhteita”?

Siviilimurha on suora seuraus tappojen määrän (eng. killstreak) mittarista, joissa sotilaallinen menestys rinnastetaan kuolleiden vihollisten määrään. Sekä Vietnamissa että Afganistanissa sotilaat kilpailivat päihittääkseen muut laskennassa ja asettivat esimerkiksi aseita tai varusteita kuolleiden vierelle dokumentoidakseen niitä. Vankien kidutus, murhat ja ruumiiden häpäisy ovat osoitus sodan lakien tahallisesta piittaamattomuudesta. Jos palataan takaisin Rawlsin oikeudenmukaisen sodankäynnin teoriaan, voidaan ilman laajempaa pohdintaa tulla siihen johtopäätökseen, että Rawls tuomitsisi Vietnamin sodan että australialaisten sotilaiden toiminnan alta aikayksikön. Kansojen oikeuden mittapuulla siviileihin kohdistunut pahoinpitely on tuomittava teko, ja se rikkoo isosti sodankäynnin lakeja. Rawlsin analyysia tutkineena voi nopeasti löytää yhtäläisyyksiä siihen, että raportin tapauksessa vihollisjoukot yhdistetään vastapuolen armeijan ohella siviileihin. Rawls nimenomaan painotti erottelua siviilien, upseereiden, johtajien ja sotilaiden välillä. 

Sodankäynnin kulttuuri ja erityisesti maan armeijan kulttuuri korreloi vahvasti sen suhteen, kuinka jokin tietty ryhmä, yhteisö tai kokonainen valtio halutaan nähtävän ja millaista sotilaallista voimaa he käyttävät sotastrategiassaan. Esimerkkejä sotapropagandasta ovat Venäjän presidentti Vladimir Putinin puheet Ukrainan väestöstä “osana Venäjää” ja “samaa slaavilaista kansaa” sekä venäläinen sodankäynnin strategia, jossa painotetaan jatkuvaa sotilaallista voimankäyttöä keskittäen sitä samaan kohteeseen mahdollisimman mahtipontisilla aseilla ja iskuilla(11).  

Tällaisten sodassa tehtyjen julmuuksien esiintyminen on ristiriidassa sen käsityksen kanssa, jonka mukaan sotilaat osoittaisivat haluttomuutta tappaa. Monet haluavatkin uskoa, että sotilaat taistelevat tehokkaasti velvollisuutensa takia. Tämä lähestymistapa sotaan ja sodan julmuuksiin hyväksyy implisiittisesti väkivallan siviilejä ja sotavankeja kohtaan. Siviilien kunnioitus sotilaita kohtaan mahdollistaa valtion luvalla legitiimin väkivallan käytön: tehokas sotilas on se, joka kykenee tappamaan ja tuhoamaan mahdollisimman paljon. Hyvä sotilas on valtion ylpeyden kohde, kansallisen identiteetin konkreettinen muodostelma. Ihailun taustalla on myös näkemys, jonka mukaan kansainvälinen oikeus on “pelkkää utopiaa” ja että sotilaat omaavat oman moraalinen kompassinsa, joka perustuu “sodankäynnin likaiseen todellisuuteen”, kuten aiemmin esseessä mainittiin sodankäynnin lakien “teoreettisuudesta”. Joskus on sanottu, että sota on politiikan äärimuoto; sen jatkamista toisin keinoin; likaista bisnestä rahasta, resursseista ja vallasta. 

Miten sotarikoksia voidaan sitten estää ja kuinka moraalia sodassa tulisi edistää? Brereton Raportin mukaan ensimmäisenä on tunnustettava, että sotarikoksia on tapahtunut aina ja niitä tapahtuu myös nyt. Niistä rankaisemattomuus johtaa siihen, että tällaisia toimia ei pidetä vain oikeutettuina, vaan myös moraalisesti hyväksyttävinä. Siviilien että toimittajien tulisikin arvioida kriittisesti, kuinka sodankäynnissä käyttämät historialliset kertomukset muokkaavat käsitystä väkivallasta ja sen oikeutuksesta ja kuinka kansallinen tarina glorifioi sodankäyntiä ja sen aikana harjoitettua väkivaltaa siviilejä kohtaan. Armeijan tulisi myös ottaa oppia armeijan suorittamista tuhoista, jotka on väistämättä lähes aina dehumanisoinnin tulosta. Tulevia sotilaita tulee myös jatkuvasti arvioida ennakkoluulojen varalta, ja ennakkoluulojen ja julmuuksien välinen yhteys on tehtävä selväksi. Laajemmalla skaalalla tulisi myös kyseenalaistaa johtajien harjoittamaa ulkopolitiikkaa, joka voi mahdollisesti heijastaa ja rohkaista rasismia, mikä heijastuu instituutioihin ja yhteisöihin. 

Rawlsin valtiomiesideaali ja Vladimir Putin

Rawlsin filosofiassa puhutaan kansakuntien johtajista ja hyvistä valtiomiehistä, jotka edustavat kansaa. Rawlsin “valtiomies” on hyveellisen kansalaisen muodostelma, kansaa ohjaava yksilö, jota itseään ohjaa “voima, viisaus ja rohkeus”(12). Tällaiset poliittiset yksilöt, jotka ovat kansan suhteen suvereeneja ja ajavat yhteiskunnan ja kansalaisten etua omien intressiensä edellä, ovat henkilöitä, joiden tulisi toimia valtion johdossa. Esimerkkejä tällaisista historian hahmoista ovat Abraham Lincoln, Mahatma Gandhi sekä Nelson Mandela(13). Lincoln esimerkiksi ajatteli, että valtion tulisi tehdä niitä tehtäviä, joita yksilöt ja yhteisöt eivät voi itse säätää. Lisäksi hän vastusti orjuutta ja sen laajentamista 1800-luvun Amerikassa. Vastaesimerkki hyvästä valtiomiehestä on Vladimir Putin, jota käsitellään seuraavaksi ja selvitetään, miksi Putin nähdään huonona valtiomiehenä etenkin Ukrainan konfliktin keskellä ja verrataan sitä Rawlsin ideaaliin(14). 

Muutamat ovat sitä mieltä, että Putinin ajattelu on täysin rationaalista: Ukrainan sota on tulos laskelmoidusta, strategisesta realismista kansainvälisestä politiikasta tai yrityksestä saada valtaa ja voimaa. Toiset uskovat sitten taas päinvastaista, ja niin uskovat tutkijatkin: tutkimusten mukaan Venäjän asevoimien sotataktiikat ovat epäonnistuneet useaan otteeseen Ukrainassa johtuen pääasiassa virheellisistä tiedoista ja epätarkoista tilastoista(15). 

Tarkastellaan seuraavaksi Putinin persoonaa ja miten se vaikuttaa hänen johtajuuteensa. Putinilla on niin kutsuttu "vahvan miehen asenne" (eng. “strongman attitude”): hän ei ilmaise tunteitaan tai katumusta päätöksistään ja niiden vaikutuksista. Hän ei ota myöskään vastuuta teoistaan ja syyttää muita, jos jokin menee pieleen. Putin on itsevaltainen johtaja, joka on alttiimpi tekemään tärkeimmät päätökset itse ja pitämään etäisyyttä muihin ihmisiin. Eräässä tutkimuksessa(16) selvitettiin tällaisten johtajien piirteitä ja havaittiin, että nämä ihmistyypit olivat emotionaalisesti epävakaampia ja vähemmän altruistisia verrattuna demokraattisiin johtajiin. Lisäksi tällaiset ihmistyypit saavat korkeat pisteet narsistisista ja psykopaattisista arvioista, jotka piirteinä tekevät ihmisistä epäpäteviä ja muiden silmissä vaikeammin ymmärrettäviä. 

Tämän tutkimuksen perusteella Putinilla on antisosiaalisia tendenssejä. Tämä näkyy myös hänen käytöksessään kilpailijoita ja kansainvälisiä johtajia kohtaan. Putinin suhteen on otettava nämä yllä esitetyt persoonallisuuden piirteet vakavasti, eli ei siis pidä olettaa, että yleiset lähestymistavat diplomaattiseen toimintaan toimisivat hänen kohdallaan. Putinin kaltaiset johtajat, joilla on antisosiaalinen luonne, kieltäytyvät usein uskomasta muiden puheita tai osallistumasta konfliktien ratkaisuun. Hän on myös luonut Venäjästä epädemokraattisen esimerkiksi kontrolloimalla mediaa, käyttämällä sensuuria ja muita sortavia, poliittisia taktiikoita(17).

 

Kuten varmastikin käy ilmi Rawlsin filosofiaa tutkiessa, voisi ajatella, että hyvä valtiomies on se, joka pyrkii puolustamaan liberaalidemokraattisia aatteita ja noudattamaan kansojen oikeutta, toisin sanoen edistämään ihmis- ja perusoikeuksien sekä demokratian toteutumista valtiossa. Vladimir Putin ei siis vaikuta täyttävän hyvän valtiomiehen kriteerejä, mutta silti hänellä on suuri kannattajakunta. Miten voi olla mahdollista, että näin on?

Putinin ihailijat näkevät, että nykyinen Venäjän johtaja oli perinyt maan, joka jäi jäljelle Neuvostoliiton hajoamisesta. Voiman lisäksi oveluudella Putin oli kuitenkin palauttanut sen globaalin voiman ja saanut takaisin osan Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä menetetyistä alueista. Putin on tämän vuoksi ilahduttanut nationalisteja ja populisteja globaalisti. Dmitri Peskov, Putinin tiedottaja, sanoi vuonna 2018 propagandamaisin elkein: "Maailmassa on kysyntää erityisille, päättäväisille suvereeneille johtajille... Putinin Venäjä käynnisti sen." (eng. “There’s a demand in the world for special, sovereign leaders, for decisive ones … Putin’s Russia was the starting point.”)(18) Putinia onkin ihailtu siksi, että hän tekee nopeita päätöksiä ja aktualisoi ne myös vikkelästi.

Peskov ei toisaalta ollut väitteessään täysin väärässä: kriisien ja epävarmojen aikojen aikana populisteilla on hyvät lähtökohdat saada kannatusta. Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus demokraattiseen järjestelmään kasvaa ja mitä enemmän kansan usko vähentyy oman vaikutusvaltansa suhteen, sitä enemmän kasvaa populististen puolueiden suosio. Myös demokraattisen päätöksenteon hitaus ja jumiutuminen on turhauttanut päättäjien lisäksi myös kansaa(19). Puolueet ovat sivuuttaneet ongelmia tai tarjonneet niihin tyydyttämättömiä ratkaisuja, ja massasta poikkeavat, nopeita ratkaisuja tarjoavat puolueet tai edustajat, eli populistit, saavat kansan helposti puolelleen. 

Neuvostojärjestelmän romahtaminen vuonna 1991 oli mahdollistanut demokratian ja sananvapauden syntymisen, mutta samalla valtion talous romahti ja monien elintaso ja henkilökohtainen turvallisuus laski. Näissä olosuhteissa päättäväinen johtaja, joka lupasi nopeita ratkaisuja, vetosi todella. Ennen kuin Trump lupasi "tehdä Amerikasta jälleen suuren", Putin lupasi tuoda takaisin neuvostoajan vakauden ja ylpeyden venäläisille. Tämä oli myös aikaa, jolloin Putin haaveili Neuvosto-Venäjän alkuperäisten rajojen palauttamisesta ja tämä oikeastaan toimi myös alustavasti tulevan Ukrainan hyökkäyssodan manifestina.

Vahva johtaja versus hyvä valtiomies

Hemant Kakkarin ja Niro Sivanathan artikkelissa “Why we prefer dominant leaders in uncertain times” (Harvard Business Review, 11.8.2017) pohditaan nimensä mukaisesti  sitä, miksi vahvoja johtajia suositaan epävarmoina aikoina. Tutkimuksessa käytettiin evoluutio- ja sosiaalipsykologian tutkimuksia, joissa erotettiin toisistaan hallitsevuus (eng. dominance) ja arvovalta (eng. prestige) ajatellen, että nämä kaksi tekijää toimivat johtamisen alustavina polkuina. Hallitsevuuteen liitettävät johtajat olivat muun muassa itsevarmoja, päättäväisiä ja pelottavia. Monet näistä piirteistä ovat myönteisiä, mutta tämän kategorian johtajilla on tiedetty olevan myös negatiivisia piirteitä, kuten narsismia, aggressiota ja yhteistyökyvyttömyyttä. Toinen polku puolestaan ​​​​liitetään henkilöihin, joita muut kunnioittavat, ihailevat ja arvostavat. He eivät ole ainoastaan päteviä, vaan välittävät myös tietoja ja taitoja muille. Tämän seurauksena he saavat arvovaltaa ja ryhmän jäsenet myöntävät heille yhdessä johtajuuden. Tämän erottelun tuloksena on siis, että johtajuuteen voidaan pyrkiä kahdella mahdollisella tavalla, joista toinen muistuttaa Putinin tyyliä ja toinen Rawlsin valtiomiehen ideaalia. 

Tutkimus väittää, että hallitseva johtaja on yleisölle houkuttelevampi kuin arvovaltainen johtaja, kun sosioekonominen ympäristö ja tulevaisuus ovat epävarmoja. Ihmiset kokevat näissä olosuhteissa henkilökohtaisen kontrollin puutteen ja tunteen siitä, etteivät he voi vaikuttaa lopputulokseen. Tämän vuoksi yksilöt yrittävät kompensoida omaa voimattomuuden tunnetta tukeutumalla (hallitseviin) johtajiin, jotka nähdään päättäväisenä ja toiminnanhakuisena (eng. action-oriented). Eli, henkilökohtaisen kontrollin puute saa ihmiset tukemaan ulkoisia instituutioita, kuten hallituksia ja seurakuntia/uskontoja, joilla näyttää olevan suurempi toimivalta.

Yllä esitetty tutkimus on kiehtova siinä mielessä, että se antaa sosiologisen näkökulman siihen, miksi tietyt puolueet tai poliitikot saavat kannatusta epävarmoina aikoina. Esimerkiksi Suomessa 2020-luvulla inflaatio, valtion velanotto, energiakriisi, sota Ukrainassa, ilmastokriisi ja koronapandemia ovat suurimmat tekijät, jotka luovat epävarmuutta tulevaisuuteen ja epäluottamusta nykyiseen hallituksen kokoonpanoon. Näin populistiset puolueet käyttävät kansalaisten tyytymättömyyttä hyväkseen ja saavat siksi kannatusta.

Tutkimuksessa huomattiin, että mitä suurempi taloudellinen epävarmuus tietyllä alueella on, sitä enemmän ihmiset halusivat äänestää hallitsevaa johtajaa. Tämä huomattiin, kun tutkittiin vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalien kannatusprosenttia, kannattajien ideologisia näkemyksiä ja yhdistettiin ne maantieteelliseen sijaintiin Yhdysvaltojen kartalla. Saatiin selville, että Donald Trumpia kannatettiin Hillary Clintonin sijasta siksi, että Trump ilmaisi vaalipropagandassaan hallitsevuus-kategorian piirteitä, joka vetosi huonon sosioekonomisen aseman kannattajiin. Tutkimuksessa mainittiin, että Trumpin kannatukseen vaikutti erityisesti silloinen vallitseva työttömyys Yhdysvalloissa. Näin ollen, sosioekonominen asema vaikuttaa ihmisten mieltymykseen johtajan valinnassa. 

Tämä ei ole mikään uusi ilmiö. Edesmennyt Indira Gandhi, Intian entinen pääministeri, sai suuren osan yleisön tuesta määrätessään "hätätilan" Intiaan jättäen huomiotta perustuslailliset menettelyt ja vangitsemalla oppositiojohtajia. Tiedetään, että hallitsevat johtajat nousevat valtaan epävarmuudessa, mutta valtaan päästyään he voivat ruokkia lisää epävarmuutta ja vahvistaa vetovoimaansa entisestään. Tutkimuksen lopputulos oli, että autoritaaristen johtajien maailmanlaajuinen nousu johtuu osittain ihmisten psykologisesta halusta palauttaa henkilökohtaisen kontrollin tunne, joka on uhattuna epävarmuuden aikoina. Kun tällaisilla johtajilla on valtaa, heillä on valtuudet säädellä politiikkaa, joka voi johtaa suurempaan kaaokseen ja epävarmuuteen, mikä pahimmassa tapauksessa laajentaa heidän vetovoimaansa ja valtaansa(20). 

Yllä esitetty ilmeni selkeiten Donald Trumpin valtakaudella ja sen lopussa: viimeisinä virkapäivinään Trumpista tuli ensimmäinen presidentti, joka on asetettu syytteeseen kahdesti, joista toinen koski kapinaan yllytystä(21) 6. tammikuuta 2021. Tällöin Trump puhui kannattajajoukolleen Valkoisen talon edustalla pidetyssä mielenosoituksessa ja väitti valheellisesti vaalivoiton olleen varastettu häneltä. Kongressi kokoontui samana päivänä vahvistaakseen uuden presidentin, Joe Bidenin, voiton, jonka seurauksena Trumpin kannattajat hyökkäsivät kongressitaloon. Tapauksessa kuoli viisi ihmistä. 

Laajempia yhteiskunnallisia ongelmia Trumpin Amerikassa oli myös se, että ennen kuin Trump astui virkaan, hän polarisoi republikaaneja ja demokraatteja enemmän kuin yksikään presidentti kolmen viime vuosikymmenen aikana. Muita ongelmia, joita Trump aiheutti, koskivat rotujännitteitä (eng. racial tensions) sekä koronapandemian ja sen aiheuttamien kuolemien ehkäisyä, joka vuorostaan vaikutti työttömyysasteen nelinkertaiseen kasvuun ja pienituloisten palkkojen leikkauksiin. 

Rawlsin mukaan historiallisten tekojen tekeminen ei tee kenestäkään valtiomiestä. Esimerkiksi Josif Stalinin Neuvosto-Venäjällä suorittamat “puhdistukset”, Adolf Hitlerin suorittamat juutalaisten ja muiden vähemmistöjen massamurhat sekä Vladimir Putinin “tarpeeton” hyökkäys Ukrainaan saattavat toki jäädä historian kirjoihin, mutta ne eivät varsinaisesti tuo mukanaan mitään moraalista arvovaltaa - tai, kuten aiemmin puhuttiinkin “faniklubeista”, kannattajia kyllä löytyy kaikille mahdollisille hahmoille, mutta näistä tendensseistä voidaan syyttää henkilön omia henkilökohtaisia kokemuksia ja elämäntilannetta, valtion propagandaa sekä Hitlerin Natsi-Saksan ja Stalinin Neuvosto-Venäjän kaltaisia “pakkotiloja”, joissa saat kuolemantuomion, ellet käyttäydy dogmien mukaisesti. Mitä moraaliseen arvovaltaan tulee, aiemman tutkimuksen perusteella vahvoja johtajia ihaillaan ja suositaan arvovaltaista johtajaa paremmin, vaikka arvovaltainen johtaja olisikin yhteiskunnalle ja kansalaisille luultavasti paljon parempi ratkaisu. Se, mikä vetoaa tunteisiin ja se, joka tarjoaa välittömiä ratkaisuja ongelmiin, toimii kärsivään kansaan - ja kansa tekee mitä hyvänsä, jotta saa vahvan johtajan suosion ja oman henkilökohtaisen, sosioekonomisen vakaudensa takaisin.

Valtiomies sodankäynnissä: Niccolo Machiavelli

Aikaisemmat analyysit siitä, millaisiin tilanteisiin poliittiset johtajat, alias valtiomiehet, voivat valtiota ja kansaa viedä, puoltavat paljon poliittisen realismin kuvaa ihmisluonnosta. Internet Encyclopedia of Philosophyn mukaan poliittisella realismilla tarkoitetaan poliittisen filosofian teoriaa, joka pyrkii selittämään ja mallintamaan erityisesti kansainvälisen, miksei myös kotimaisen politiikan suhteita(22). Kanta olettaa, että valta on poliittisen toiminnan ensisijainen päämäärä: poliitikot pyrkivät maksimoimaan valta-asemansa, jonka vuoksi ihmisluonto nähdään kannassa egoistisena, kun päämääränä ei ole saavuttaa yhteistä hyvää, vaan ainoastaan omien tarpeiden tyydytystä. Tämähän tietysti menee täysin Rawlsin ideaalia vastaan. Kuten esitettiin aikaisemmin, hyvien valtiomiesten tulisi toimia juuri kansan ja valtion, ei omaksi, eduksi. 

Niccolo Machiavelli, renessanssiajalla elänyt italialainen filosofi, pohti sodankäynnin oikeuttamista ja kuinka valtiomiehen tai hallitsijan asema vaikutti politiikkaan ja poliittisiin suhteisiin. Hän ajatteli, että sotaa oli aina käyty poliittisessa mielessä ja sen tarkoituksena oli poliittisten arvojen ja päämäärien laajentaminen. Politiikkaa itsessään voidaan käyttää joko hyväntahtoisesti tai mielivaltaisesti väkivaltaisen konfliktin käynnistämiseen(23).

Machiavellin näkemyksen mukaan kansalaisista koostuvat sotilaat olivat vähemmän vaarallisia valtion vakaudelle kuin palkkasotilaat. Hän uskoi, että yleisen asevelvollisuuden piiriin kuuluvat sotilaat halusivat sodan päättyvän nopeasti, jotta he eivät aiheuttaisi enempää ongelmia valtiolle verrattuna palkkasotilaisiin, jotka kävivät sodankäyntiä oman etunsa tavoittelemiseksi. Machiavelli väitti myös, että kansalainen oli uskollisempi valtiolle tai hallitsijalle, jonka puolesta hän taisteli. Tämä sopii yhteen Rawlsin teoriaan siksi, koska Rawls mainitsi “Kansojen oikeudessa” juurikin siitä, että kansa itse luo valtiosta puolustamisen arvoisen ja kansa puolustaa valtiota vain, jos kokee sen arvokkaaksi (eli tukee kansalaisten perusoikeuksia jne.). 

Machiavelli esittää kuitenkin ehdotuksen, joka saattaisi tuoda tyydyttävän vastauksen poliittisten johtajien vallantahtoon (ja miksi he harjoittavat sodankäyntiä): valtion armeija on johtajan vallan symboli. Machiavelli uskoi, että hallitsijaa, jolla oli suuri ja voimakas armeija, pidettäisiin itsevarmana ja vahvana. Armeija on poliittisen vallan osoitus. Hän myös havaitsi, että poliittiset instituutiot veivät kansat sotaan tarkoituksella. Vaikka kunniaa, reviirien laajentamista ja rikkauksia oltiin perusteltu sodan motiiveina, Machiavelli vastusti näitä käsityksiä. Tutkiessaan muun muassa Aleksanteri Suuren toimintaa hän havaitsi, että älykkään johtajan ensisijaiset tavoitteet sodassa keskittyivät armeijan käyttämiseen alueiden ja poliittisen vallan hankkimiseen, jonka jälkeen vasta keskitytään alueiden resurssien hyödyntämiseen ja ryöstämiseen. Machiavelli mainitsi myös teoksessaan “Ruhtinas”, että hallitsijan oli opiskeltava sotataitoa osana toimenkuvaansa, koska sotataidoton valtakunta kukistuisi sodan sattuessa.

Machiavelli havaitsi, että kansakunnat, joilla oli hyveellisiä ja älykkäitä kansalaisia, osallistuivat pienemmällä todennäköisyydellä sotaan. Tämä johtui siitä, että nämä kansalaiset ymmärsivät sodan todelliset käyttötarkoitukset. Tällaiset valistuneet kansalaiset ovat uhka niille kunnianhimoisille, hallitsevuus-kategorian johtajille, jotka lähettävät sotilaita sotimaan oman etunsa vuoksi. Tämä tukee kahta aiemmin käsiteltyä teoriaa: ensinnäkin Rawlsin teoriaa siitä, että liberaalit demokratiat ja kansojen oikeuksia noudattavat valtiot (tai siis, kansat) eivät käy sotaa keskenään sekä sitä, että Trumpin ja Putinin kaltaiset populistit hyötyvät kansalaisten informaatiovajeesta.

Vaikka Machiavelli oli poliittinen realisti, hän oli myös tasavaltalainen, joka uskoi hallinnon hyväntahtoisuuteen ja halusi johtajien jäljittelevän tätä ominaisuutta. Järkevä johtaja, joka ei ollut kevytmielinen tai ahne, oli malliesimerkki johtajasta, joka säilyttäisi kansakunnan kunnian. Koska Machiavelli oli itse siviili, hän halusi tuoda sotilaallista tietämystä kansalaisille, jotta keskustelu sotaa koskevista päätöksistä vähenisi, kun päätöksiä oli tehtävä. Hän piti tärkeänä, että kansalaisilla oli sotilaskoulutus, joten kun he kritisoivat tai suostuivat sotaan, he omaisivat tarvittavan tietotaidon. Näin ollen jokainen kansalainen olisi koulutettu toimimaan vaaratilanteessa. Keskustelun tarve, eli diplomatia, ennen sodankäyntiä oli välttämätöntä. Machiavelli ehdotti, että hallitsijan olisi typerää mennä sotaan ilman valtionsa väestön tukea, ellei hän halunnut ottaa kapinan ja protestin riskiä aiheuttaen kaaosta. Tällaista pohdintaa esiintyi myös Rawlsin filosofiassa.

Ongelmallisesta yhteiskunnasta liberaaliin demokratiaan

Rawlsin mukaan hyvä, vakaa yhteiskunta tukee kansalaisia perusinstituutioiden kautta(24). Tällaisia instituutioita voivat olla esimerkiksi tyypilliset hyvinvointivaltion ominaisuudet, kuten ilmainen terveydenhuolto, perusopetus ja sosiaaliturva. Rawls pohti, että ollakseen hyvä yhteiskunnan ei tarvitsisi olla rikas resurssien tai talouden suhteen, mutta hän painotti humanitaarisia asioita, esimerkiksi väestön innovaatiokykyä ja väestöpolitiikkaa sekä erityisesti yhteiskunnan poliittisen kulttuurin muuttamista kansakunnan eduksi. Ihmisoikeuksien kunnioitus oli kytköksissä valtion taloudelliseen kantokykyyn ja näiden oikeuksien painottaminen lisäisi Rawlsin mukaan yhteiskuntien painetta auttaa ihmisiä esimerkiksi yllä mainitun sosiaaliturvan tai muiden peruspalveluiden kautta. Yhteiskunnan tuli olla ensisijaisesti rikas väestöltään: Rawls kannustaa inhimillisen pääoman ja vakaan hallinnon luomiseen sekä siihen, että kansa luottaa hallintoon ja että yhteiskunta pysyy vakaana. Hyvin järjestäytyneet kansakunnat näkevät velvollisuutenaan auttaa “ongelmallisia valtioita” kehittymään ja vaurastumaan, koska vaurauden ja hyvinvoinnin määrä vaihtelee eri yhteiskuntien välillä. Tärkeintä oli yhteiskunnallinen vakaus sekä demokratian edistäminen. Mutta miten tällaisista “ongelmallisista yhteiskunnista” muokataan Rawlsin ideaalin mukaisia? Kuinka esimerkiksi diktatuureista siirrytään demokratiaan?

Voidaan johdantona käsitellä sitä, millaisena Machiavelli näkee valtion kehityksen. Hänen mukaansa valtio on ihmiskunnan korkein muoto ja välttämätön ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Valtiomiehellä on tärkeä rooli valtion organisoinnissa ja turvallisuuden tarjoamisessa(25). Hallitsija ei voi luottaa olemassa oleviin rakenteisiin, vaan säilyttääkseen valtionsa (ja valtansa) hän voi luottaa vain omiin henkilökohtaisiin kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä ohjatakseen vallankäyttöä. Hallitsijan tulee olla aina valmis suorittamaan mitä tahansa tekoja, joita sen hetkiset poliittiset olosuhteet vaativat(26), ja ainoa tavoite oli tehdä maasta vahva ja yhtenäinen, rauhallinen ja järjestäytynyt sekä karkottaa mahdollinen valtion ulkopuolinen hyökkääjä.

Tasavaltalainen valtiomuoto vaati Machiavellin mukaan hyveellisiä, rehellisiä ja isänmaallisia kansalaisia. Hän myös neuvoi hallitsijaa muuttamaan monarkian tasavallaksi. Hallitsijan päämääränä on luoda valtiosta ja kansasta sellainen, joka ei tarvitse ylempää toimijaa päättämään asioita kansalaisten puolesta. Tämä on Machiavellin ideaali siitä, millainen valtion tulisi olla ja miten kansakunta kehittyisi liberaaliksi demokratiaksi, jossa kansa määrittää itse päämääränsä ja sääntönsä. Hyvä valtiomies siis pyrkii tekemään itsestään tarpeettoman.

Alec Medinen kirjoittamassa Renew Democracy Initiative-sivun artikkelissa “How Do Dictatorships Turn Into Democracies?” pohditaan vaihtoehtoja sille, millä eri tavoilla demokratiaksi siirrytään. Klassinen menetelmä on kansan suorittama vallankumous tai prosessi, jossa väestössä ilmenevä liike pakottaa hallituksen eroamaan tai uudistamaan itsensä(27). Tälle menetelmälle on tyypillistä jatkuvat mielenosoitukset, jotka johtuvat muun muassa sosiaalisesta epätoivosta, kuten taantumasta tai nälästä, tai vastavuoroisesti poliittisesta suuttumuksesta tai tyytymättömyydestä hallinnon toimintaan. Vallankumoukset eivät myöskään aina ole väkivaltaisia: ne pysyvät yleensä rauhanomaisina silloin, kun hallituksella ei ole tahtoa käyttää armeijaansa tai kun poliisi tai armeija kieltäytyy toteuttamasta hallituksen käskyjä. Toisaalta, väkivaltaiset vallankumoukset ovat historiassa yleisempiä kuin väkivallattomat. Vallankumouksella voi olla myös päinvastaisia vaikutuksia: jos hallitus esimerkiksi murskaa vallankumouksen yrityksen väkivaltaisesti, hallituksesta voi tulla entistä sortavampi. Pahimmassa tapauksessa vanha hallinto saattaa toteuttaa kostonhimoisen poliittisen puhdistuksen, joka tapahtui esimerkiksi Venäjän vallankumouksen aikana vuosina 1917-1923.

Kommunismin kukistuminen Tšekkoslovakiassa vuoden 1989 samettivallankumouksessa (eng. The Velvet Revolution) on yksi parhaimmista esimerkeistä kuvaamaan rauhanomaista vallankumousta. Kylmän sodan alkaessa ja Neuvostoliiton pyrkiessä laajentamaan poliittista vaikutusvaltaansa  neuvostoliittolaiset rajoittivat miehittämiensä valtioiden kansalaisten henkilökohtaisia vapauksia ja hallitus kontrolloi lähes kaikkia yhteiskuntien osa-alueita. Kuitenkin vuonna 1989 Neuvostoliiton kasvava taloudellinen ahdinko tarjosi Tšekkoslovakialle mahdollisuuden vapautua kommunistisesta vallasta. Tšekkoslovakian kansa alkoi osoittaa mieltään ja vaati demokraattisen valtion luomista, jolloin massiivisen tyytymättömyyden ja mielenosoitusten seurauksena Tšekkoslovakian kommunistinen hallitus suostui eroamaan.

Joskus hallitus voi päättää demokratisoitua vapaaehtoisesti ilman vallankumouksen painetta. Näin tapahtuu, kun johdossa tapahtuu äkillinen muutos, jolloin uusi johtaja johtaa yksipuolisesti siirtymistä kohti demokratiaa. Tässä prosessissa johtaja käyttää autoritaarisia valtaansa toteuttaakseen uudistuksia luopuen samalla omasta vallastaan. Tätä menetelmää kutsutaan “itsedemokratisoitumiseksi”, ja muistuttaa turhankin paljon aiemmin käsiteltyä Machiavellin filosofiaa. Yksi syy tällaiseen menettelyyn voi olla lisääntyvä paine kansassa ja mielenosoitukset sekä taloudelliset intressit, kuten kansantalouden nostaminen.

Läheisten suhteiden rakentaminen demokraattisten valtioiden kanssa voi tuottaa taloudellisia sopimuksia tai tuoda sotilaallista suojaa (vrt. Nato). Yksi esimerkki tällaisista diplomaattisista tapauksista oli Marshall-apu, jota Yhdysvallat käyttivät 2. maailmansodan jälkeen toimittamalla ruokaa ja muita tarpeellisia tavaroita sodasta kärsineille Euroopan maille jälleenrakennuksen edistämisessä. Näin Yhdysvaltojen hallitus pyrki edistämään demokratiaa vaihtoehtona fasismille tai sosialismille. 

Diktaattorit tekevät usein mitä tahansa pitääkseen valtansa hallussaan, kuten esimerkiksi on ilmennyt populismia ja Vladimir Putinia käsittelevissä osioissa. Kuinka kansa voi siis vaikuttaa liberaaliin demokratiaan siirtymiseen? Artikkelin mukaan sosiopoliittiset joukkoliikkeet ovat keskeinen akti. Politologi Erica Chenowethin mukaan vain 3,5 % väestöstä tarvitsee osallistua joukkoliikkeeseen pakottaakseen hallituksen uudistumaan. Joukkoliikkeiden vaatimukset välitetään selkeästi vallan eliitille mielenosoituksissa ja väkivallattomissa tempauksissa. Toimittaja Max Fisherin mukaan protestiliikkeet epäonnistuvat 50 % todennäköisemmin, jos ne muuttuvat väkivaltaisiksi. Väkivallalla on taipumus turmella liikkeen tavoitteita kutsumalla radikaaleja jäseniä ohjaamaan liikettä kohti epädemokraattisia tavoitteita. Esimerkiksi Suomessa Elokapina-liike on pyrkinyt mielenosoituksissaan tarkoituksella väkivallattomuuteen. Parempana aktina toimivat väkivaltaisten tekojen sijasta esimerkiksi työlakot, ja lisäksi väkivallaton toiminta saa todennäköisemmin sekä kotimaan että ulkomaiden tuen. 

Lopetus

Lopetan esseeni lainaamalla ja vapaasti suomentamalla erään hienon blogikirjoituksen(28) loppuosan, joka mielestäni sopii hienosti tähän kokonaisuuteen, jota olen noin kahden kuukauden ajan käsitellyt. Rawlsin oikeutetun sodan ja hyvän valtiomiehen analyysin voima on siinä, että se hyödyntää sitä kykyä, joka ihmisillä on ja joka on ollut osa ihmisen päätöksentekoa vuosien ajan: kyky kuvitella mahdollisia maailmoja ja todennäköisiä seurauksia tehdyille päätöksille.  Rawls on sanonut, että ihmisoikeudet ja sodan aktit päätetään tämän näkökulman kautta. Sotaa ja poliittista päätöksentekoa koskevista akteista Rawls kirjoittaakin: “Poliitikko katsoo seuraavia vaaleja kohti, valtiomies seuraavaa sukupolvea kohti.” (eng. “The politician looks to the next election; the statesman looks to the next generation.”) Albert Einstein on muotoillut sitaatin, joka kuvailee sodankäynnin moraalin mahdottomuutta nykyisten joukkotuhoaseiden ollessa olemassa: "Sodat eivät ole vähemmän todennäköisempiä määriteltäessä sodankäynnin sääntöjä. Sotaa ei voida inhimillistää, se voidaan vain poistaa." (eng. “One does not make wars less likely by formulating rules of warfare... war cannot be humanized. It can only be eliminated.”)(29)

Esseen tarkoituksena oli selventää, että ehdotonta, kaikkia kansoja koskevia sodankäynnin moraalin säädöksiä on hankala säätää, erityisesti nykyisten joukkotuhoaseiden ja niiden käytön mahdollisuuden vuoksi. Brereton-raportti opetti, että valtion sisäisillä tekijöillä on iso rooli myös valtion sotilaallisessa kulttuurissa, joka vuorostaan johtuu valtion poliittisesta kulttuurista ja valtion johdosta sekä siitä, miten se vaikuttaa kansaan. Populismin nousu yhteiskunnassa vaikuttaa suuresti demokratian uskoon ja kansalaisten tyytyväisyyteen, ja tähän tulisi puuttua mahdollisimman nopeasti. Sodankäynnin harjoittamisen ehkäisyä ja demokratian puolustamista voidaan edistää informaatiovajeen kukistamisella ja valistamalla kansalaisia sodasta, sotarikoksista ja sotaan liittyvien päätösten seurauksista sekä poliittisesta kulttuurista ja vaalipropagandasta ja kuinka sillä pyritään vaikuttamaan kansalaisten mieltymyksiin. 

Elisa Viitasaari

Lähde- ja alaviitteet:

1. Religion & Ethics - Just War Theory: Introduction

2. Gutman R, Rieff D: “Crimes of War: What the Public Should Know” 

3. Bill Soderberg, Philosopher at large: “John Rawls on Just war"

4. John Rawls “The Law of Peoples: A Way to Rethink Some Issues in Post-colonial Theory in a Global Context” 

5. Rawls: The Law of Peoples, s. 116-122 

6. Westwell, Ian: “Ensimmäinen maailmansota: tärkeimmät sotatapahtumat päivä päivältä” 

7. s.122-125 

8. s. 128

9. Linder, Douglas O.: “Peers Report on the My Lai Incident: A Summary” (Famous Trials, viitattu 19.11.2022) 

10. Friday essay: “Why soldiers commit war crimes and what we can do about it” (30.6.2022, viitattu ja vapaasti suomennettu joulukuussa 2022). 

11. Cna.org: Russian military strategy: Core Tenets and Operational Concept 

12. s.125 

13. John Mattone Global Inc.: History’s 5 best leaders 

14. Seuraavat kappaleet ovat vapaasti suomennettuja tiivistelmiä artikkelista “Putin: the psychology behind his destructive leadership – and how best to tackle it according to science” (The Conversation, 23.3.2022)

15. Lessons for the West: Russia’s military failures in Ukraine (European Council on Foreign Relations, 11.8.2022)

16. “The peculiar personality of strongmen: comparing the Big Five and Dark Triad traits of autocrats and non-autocrats” (Taylor & Francis Online, 14.4.2019) 

17. “Undemocratic Democracy: the Paradox of Russian Politics” (The Observer, 2/2018) 

18. “Understanding Vladimir Putin, the man who fooled the world” (The Guardian, 9.4.2022, viitattu ja vapaasti suomennettu  25.11.2022)

19. “Demokratia puolustuskannalla – lopun alkua vai normaalia kausivaihtelua?” (Sitra, 21.3.2017) 

20. “Why we prefer dominant leaders in uncertain times” (Harvard Business Review, 11.8.2017, viitattu 28.11.2022) 

21. Pew Research Center: “How America Changed During Donald Trump’s Presidency” (29.1.2021, viitattu 29.11.2022)

22. Internet Encyclopedia of Philosophy: Political realism

23. “War and Politics in the Thought of Machiavelli”  (San Jose State University, Alexander Amoroso, 1/2016, viitattu ja vapaasti suomennettu 1.12.22)

24. s.134

25. Power and state - Niccolo Machiavelli 

26. Stanford Encyclopedia of Philosophy: Niccolo Machiavelli (viitattu ja vapaasti suomennettu 2.12.22) 

27. Renew Democracy Initiative: “How Do Dictatorships Turn Into Democracies?” (Viitattu ja vapaasti suomennettu 5.12.22)

28. Bill Soderberg, Philosopher at large: “John Rawls on Just war” (Viitattu ja vapaasti suomennettu 5.12.22)

29. A-Z Quotes: Albert Einstein quotes about war